lauantaina, joulukuuta 03, 2016

Demokratian rappio voi johtaa sotilasvallankaappaukseen

Suomen talous ei kehity, koska työelämän uudistusten tekeminen on hyvin ongelmallista tilanteessa, missä käytännössä tarvitaan konsensus ay-liikkeen, hallituksen ja eduskunnan kesken, jotta mikään todellinen uudistus menisi läpi. Jos porvarihallituksen sijasta olisi SDP-vetoinen hallitus, uudistus olisi hieman helpompaa, koska SDP on liitossa ulkoparlamentaarisen SAK-järjestön kanssa ja on siksi epätodennäköistä, että SAK samalla tavalla terrorisoisi demokratiaa kuin nykyhallituksen aikaan. Toisaalta SDP vastustaa kaikkia oleellisia uudistuksia.

Konsensus-järjestelmä ei ole toimivaa demokratiaa, vaan - Soininvaaran termein - vetokratiaa, jossa toimijoilla on mahdollisuus estää demokraattisen enemmistön tekemät päätökset. Konsensuksen vallitessa taas pitäisi osata sopia, mutta hallitus, eduskunta ja ay-liike eivät saa keskenään talousuudistuksista sovittua kuin korkeintaan jotain vesitettyä. Konsensus ei olisi niin ongelmallinen vaihtoehto demokratialle, jos se edes toimisi.

Kansalle järjestetään sirkushuvina Guggenheim-show, jotta kansa voisi kritisoida poliitikkoja jostain jonnin joutavasta asiasta. Politiikan seuraamisesta on tullut samanlaista kuin BB-talon seuraaminen. Naureskellaan tai suututaan poliitikkojen typeryyden takia. Todelliset asiat kuten talous ja turvallisuus eivät kansaa kiinnosta ja poliitikot eivät konsensus-Suomessa saa mitään aikaan. Ainoa jota talous kiinnostaa ovat eläkeläiset, jotka haluavat että nuorten maksettavaksi otetaan velkaa, jolla ylisuuret eläkkeet maksetaan.

Perustuslaki pitäisikin muuttaa niin että konsensus-järjestelmä purettaisiin ja istuva hallitus kykenisi eduskuntaenemmistön turvin tekemään uudistuksia. Yleissitovat sopimukset ja muut kartellit pitäisi kieltää. Työikäisille ja maanpuolustukseen sitoutuneille pitäisi antaa yksi ylimääräinen ääni vaaleissa.

Perustuslain muutos ei "demokraattisen" - siis vetokraattisen - järjestelmän oloissa ole sekään tietysti mahdollista. Tarvitaan määräenemmistö eduskunnassa. Perustuslain muutos voitaisiin periaatteessa tehdä niin että nykyinen eduskunta kaadettaisiin sotilasvallankaappauksella ja perustuslaki muutettaisiin, jonka jälkeen palattaisiin uudistettuun demokratiaan.

Sotilasvallankaappauksen tekoon ei välttämättä ole moraalista estettä koska suuri osa työtätekevistä sukupolvista Euroopassa hyväksyy poliitikan teon korjaamisen sotilasvallankaappauksen kautta. Tulos on toki jonkinlainen yllätys: Vain noin kolmannes Euroopan nuorista aikuisista pitää sotilasvallankaappausta epätoivottavana tapana ratkaista poliittisia ongelmia. USA:ssa luku on noin viidennes.  30-luvulla syntyneistä amerikkalaisista ja briteistä noin 75% pitää oleellisensa, että elämme demokratiassa, mutta vain noin 25% 80-luvun lopulla syntyneistä on samaa mieltä.

Suomessa sotilasvallankaappaukselle ei vielä ole tarpeeksi tukea tai yhteiskunnallista tilausta, mutta tilanne muuttuu nopeasti talouden kurjistuessa ja velan kasvaessa. Varmasti ainakin nopeammin kuin "demokraattinen" hallintotapa saa uudistuksia aikaiseksi. Sotilasvallankaappauksessa on toki omat ongelmansa - se saattaa esimerkiksi nostaa väestön polarisaatiota ja siksi avata venäläisille lisää mahdollisuuksia destabilisoida Suomea. Toisaalta talouden romahtaminen nostaa polarisaatiota vielä varmemmin.

Sotilasdiktatuurin kritisoiminen siitä näkökulmasta, että feedback politiikan teon tuloksiin puuttuu, ei käytännössä kanna. Dikatuuri ei - lukuunottamatta jotain harvoja etablisoituneita diktaruureja kuten Pohjois-Korea - ole niin vakaa etteikö se joutuisi ottamaan ihmisten toiveita ollenkaan huomioon.

sunnuntaina, marraskuuta 20, 2016

Identitaarisen liberalismin loppu

Laitan tähän New York Timesista pitkän lainauksen artikkelista identitaarisen sosiaaliliberalismin lopusta. Kirjoittaja Columbian yliopiston liberaali humanististen tieteiden professori Mark Lilla.

Amerikka on kuin sekulaari Intia - yhteiskunta, jossa ihmiset ovat teoriassa samanarvoisia lain edessä, mutta missä yksilöitä kuitenkin sosiaaliliberaalien diskurssissa - ja lainsäädännössä - käsitellään yhä useammin identiteetin kautta. Hilary Clintonin vaalipropagandassa identitaariset termit nainen, LGBT-ihminen, musta jne. toistuivat jatkuvasti.

Mark Lillan mukaan tällainen identitaarinen liberalimismi on nyt tiensä päässä.

It is a truism that America has become a more diverse country. It is also a beautiful thing to watch. Visitors from other countries, particularly those having trouble incorporating different ethnic groups and faiths, are amazed that we manage to pull it off. Not perfectly, of course, but certainly better than any European or Asian nation today. It’s an extraordinary success story.
But how should this diversity shape our politics? The standard liberal answer for nearly a generation now has been that we should become aware of and “celebrate” our differences. Which is a splendid principle of moral pedagogy — but disastrous as a foundation for democratic politics in our ideological age. In recent years American liberalism has slipped into a kind of moral panic about racial, gender and sexual identity that has distorted liberalism’s message and prevented it from becoming a unifying force capable of governing.
One of the many lessons of the recent presidential election campaign and its repugnant outcome is that the age of identity liberalism must be brought to an end. Hillary Clinton was at her best and most uplifting when she spoke about American interests in world affairs and how they relate to our understanding of democracy. But when it came to life at home, she tended on the campaign trail to lose that large vision and slip into the rhetoric of diversity, calling out explicitly to African-American, Latino, L.G.B.T. and women voters at every stop. This was a strategic mistake. If you are going to mention groups in America, you had better mention all of them. If you don’t, those left out will notice and feel excluded. Which, as the data show, was exactly what happened with the white working class and those with strong religious convictions. Fully two-thirds of white voters without college degrees voted for Donald Trump, as did over 80 percent of white evangelicals.
The moral energy surrounding identity has, of course, had many good effects. Affirmative action has reshaped and improved corporate life. Black Lives Matter has delivered a wake-up call to every American with a conscience. Hollywood’s efforts to normalize homosexuality in our popular culture helped to normalize it in American families and public life. 

But the fixation on diversity in our schools and in the press has produced a generation of liberals and progressives narcissistically unaware of conditions outside their self-defined groups, and indifferent to the task of reaching out to Americans in every walk of life. At a very young age our children are being encouraged to talk about their individual identities, even before they have them. By the time they reach college many assume that diversity discourse exhausts political discourse, and have shockingly little to say about such perennial questions as class, war, the economy and the common good. In large part this is because of high school history curriculums, which anachronistically project the identity politics of today back onto the past, creating a distorted picture of the major forces and individuals that shaped our country. (The achievements of women’s rights movements, for instance, were real and important, but you cannot understand them if you do not first understand the founding fathers’ achievement in establishing a system of government based on the guarantee of rights.)
When young people arrive at college they are encouraged to keep this focus on themselves by student groups, faculty members and also administrators whose full-time job is to deal with — and heighten the significance of — “diversity issues.” Fox News and other conservative media outlets make great sport of mocking the “campus craziness” that surrounds such issues, and more often than not they are right to. Which only plays into the hands of populist demagogues who want to delegitimize learning in the eyes of those who have never set foot on a campus. How to explain to the average voter the supposed moral urgency of giving college students the right to choose the designated gender pronouns to be used when addressing them? How not to laugh along with those voters at the story of a University of Michigan prankster who wrote in “His Majesty”?
This campus-diversity consciousness has over the years filtered into the liberal media, and not subtly. Affirmative action for women and minorities at America’s newspapers and broadcasters has been an extraordinary social achievement — and has even changed, quite literally, the face of right-wing media, as journalists like Megyn Kelly and Laura Ingraham have gained prominence. But it also appears to have encouraged the assumption, especially among younger journalists and editors, that simply by focusing on identity they have done their jobs.
Recently I performed a little experiment during a sabbatical in France: For a full year I read only European publications, not American ones. My thought was to try seeing the world as European readers did. But it was far more instructive to return home and realize how the lens of identity has transformed American reporting in recent years. How often, for example, the laziest story in American journalism — about the “first X to do Y” — is told and retold. Fascination with the identity drama has even affected foreign reporting, which is in distressingly short supply. However interesting it may be to read, say, about the fate of transgender people in Egypt, it contributes nothing to educating Americans about the powerful political and religious currents that will determine Egypt’s future, and indirectly, our own. No major news outlet in Europe would think of adopting such a focus.
But it is at the level of electoral politics that identity liberalism has failed most spectacularly, as we have just seen. National politics in healthy periods is not about “difference,” it is about commonality. And it will be dominated by whoever best captures Americans’ imaginations about our shared destiny. Ronald Reagan did that very skillfully, whatever one may think of his vision. So did Bill Clinton, who took a page from Reagan’s playbook. He seized the Democratic Party away from its identity-conscious wing, concentrated his energies on domestic programs that would benefit everyone (like national health insurance) and defined America’s role in the post-1989 world. By remaining in office for two terms, he was then able to accomplish much for different groups in the Democratic coalition. Identity politics, by contrast, is largely expressive, not persuasive. Which is why it never wins elections — but can lose them.
The media’s newfound, almost anthropological, interest in the angry white male reveals as much about the state of our liberalism as it does about this much maligned, and previously ignored, figure. A convenient liberal interpretation of the recent presidential election would have it that Mr. Trump won in large part because he managed to transform economic disadvantage into racial rage — the “whitelash” thesis. This is convenient because it sanctions a conviction of moral superiority and allows liberals to ignore what those voters said were their overriding concerns. It also encourages the fantasy that the Republican right is doomed to demographic extinction in the long run — which means liberals have only to wait for the country to fall into their laps. The surprisingly high percentage of the Latino vote that went to Mr. Trump should remind us that the longer ethnic groups are here in this country, the more politically diverse they become.
Finally, the whitelash thesis is convenient because it absolves liberals of not recognizing how their own obsession with diversity has encouraged white, rural, religious Americans to think of themselves as a disadvantaged group whose identity is being threatened or ignored. Such people are not actually reacting against the reality of our diverse America (they tend, after all, to live in homogeneous areas of the country). But they are reacting against the omnipresent rhetoric of identity, which is what they mean by “political correctness.” Liberals should bear in mind that the first identity movement in American politics was the Ku Klux Klan, which still exists. Those who play the identity game should be prepared to lose it.
We need a post-identity liberalism, and it should draw from the past successes of pre-identity liberalism. Such a liberalism would concentrate on widening its base by appealing to Americans as Americans and emphasizing the issues that affect a vast majority of them. It would speak to the nation as a nation of citizens who are in this together and must help one another. As for narrower issues that are highly charged symbolically and can drive potential allies away, especially those touching on sexuality and religion, such a liberalism would work quietly, sensitively and with a proper sense of scale. (To paraphrase Bernie Sanders, America is sick and tired of hearing about liberals’ damn bathrooms.)
Teachers committed to such a liberalism would refocus attention on their main political responsibility in a democracy: to form committed citizens aware of their system of government and the major forces and events in our history. A post-identity liberalism would also emphasize that democracy is not only about rights; it also confers duties on its citizens, such as the duties to keep informed and vote. A post-identity liberal press would begin educating itself about parts of the country that have been ignored, and about what matters there, especially religion. And it would take seriously its responsibility to educate Americans about the major forces shaping world politics, especially their historical dimension.
Some years ago I was invited to a union convention in Florida to speak on a panel about Franklin D. Roosevelt’s famous Four Freedoms speech of 1941. The hall was full of representatives from local chapters — men, women, blacks, whites, Latinos. We began by singing the national anthem, and then sat down to listen to a recording of Roosevelt’s speech. As I looked out into the crowd, and saw the array of different faces, I was struck by how focused they were on what they shared. And listening to Roosevelt’s stirring voice as he invoked the freedom of speech, the freedom of worship, the freedom from want and the freedom from fear — freedoms that Roosevelt demanded for “everyone in the world” — I was reminded of what the real foundations of modern American liberalism are.

tiistaina, marraskuuta 01, 2016

Venäjä ja kansalliset projektit

Nykydiskurssissa on tapana sanoa: "Ei saa yleistää". Teoriaa on sovellettu milloin muslimeihin milloin venäläisiin.

Saksassa 30-luvulla viimeisissä vapaissa vaaleissa alle puolet kansasta kannatti kansallissosialisteja. Mutta siinä vaiheessa, kun Natsit valtasivat Reininmaan, Danzigin ja lopulta Pariisin, suurin osa kansasta oli valtavan isänmaallisen innostuksen vallassa. Saksan kansa ainakin jonkin aikaa tuki Hitleriä. Ja saksalaisiin tuota teoriaa "ei saa yleistää" ei olekaan juuri sovellettu. Ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergman kertoi muistelmissaan innostuksen ja toivon ilmapiiristä, mikä Saksassa hänen siellä vaihto-oppilaana siellä ollessaan maassa vallitsi. Nuoresta Bergmannista tuli suuri Hitlerin ihailija.

Sama pätee nyky-Venäjän suhteen. Suurin osa kansasta - myös suuri osa oppositiosta - tuki Krimin palauttamista Venäjän yhteyteen ja kansallinen innostus oli suurta. Jos "vanhat venäläiset kaupungit" kuten Lappeenranta liitettäisiin Venäjään, soraääniä tuskin kuuluisi ja kansallinen innostus olisi todennäköisesti suurta. Samoin koko "suuriruhtinaskunnan palauttaminen" herättäisi kansallista innostusta. Siinä voi sitten väittää että ei saa yleistää, eivät kaikki venäläiset ole putinisteja eikä suurin osa venäläisistä ei halua sotaa. Mutta mitä lisäarvoa se tuo tähän keskusteluun? Varmastikaan kaikki saksalaiset eivät olleet natseja eikä kaikki venäläiset putinisteja, mutta enemmistö molemmista kansoista saatiin lopulta "kansallisten projektien" taakse.

Suomi on nyt pahassa kusessa, kun Venäjän uhkaan ei ole varauduttu hankkimalla turvatakuita. Ollaan uskottu satuihin "Venäjä ei ole enää meille uhka" ehkä hiukan kuin saksalaiset saatiin uskomaan että "juutalaiset ovat kaikkien ongelmien ydin".

Ihminen on konformistinen eläin. Vaikka normaalioloissa ihmiset kiistelevät ja ovat eri mieltä, yhteinen kansallinen projekti kuten talvisota suomalaisilla saa ihmiset yhtenäistymään. Krimin valtaus oli venäläisille yhteinen kansallinen projekti, jolla Putin sai kansan hetkeksi yhtenäiseksi. Diktaattori eritysesti tarvitsee uusia kansallisia projekteja pitääkseen kansan yhtenäisenä. Ja voimme olla varmoja että niitä tulee.

Suomen johto on Naton ulkopuolelle meidät jättämällä tarjoamassa Putinille Suomesta uutta kansallista projektia. Suomettajat kyllä uskovat, että mielistelemällä venäläisiä sota kyetään välttämään. Mutta jos Putinin tarkoitus on löytää tarpeisiinsa uusi kansallinen projekti, suomettumisen logiikka ei toimi.

sunnuntaina, lokakuuta 16, 2016

Myöntyvyys vai suvereniteetti?

Loistava analyysi Suomen turvallisuuspolitiikasta Euroopan komission varapuheenjohtajan Jyrki Kataisen kabinettipäällikkö Juho Romakkaniemeltä.

Voi täysin yhtyä Romakkaniemen huoleen:

Historian käännekohdat havaitaan vasta jälkeenpäin. Itse pelkään, että elämme keskellä sellaista. Suomi voi onneksi päättää miten se asemoituu ja varautuu ehkä levottomampaan aikakauteen kuin vielä vaikkapa viisi vuotta sitten toivoimme. ”Puolueettomuuspolitiikasta” puhuminen tänä päivänä on sisällötöntä. Ratkaisut menneisyyden maailmasta eivät toimi eri ajassa.

... Meillä on tuo mahdollisuus [mennä Natoon] ollut auki nyt 25 vuotta. Onko se vähitellen sulkeutumassa? En tiedä.

Romakkaniemi tarkoittaa jutun perusteella käännekohdalla sitä, että Suomi on 25 vuotta jahkaillut turvatakuiden hankkimisen kanssa ilman näkyvää haittaa. Mutta on mahdollista, että nyt on jo ajauduttu käännekohtaan, mistä ei enää ole paluuta tai ainakin ollaan kovaa vauhtia ajautumassa siihen käännekohtaan:

Olemme auttamatta menossa Venäjän syliin eli Venäjän lakeijavaltioksi.

Puhtaasti omaa syytämme. Tai siis myöntyvyyspoliitikkojen ja heidän äänestäjiensä omaa syytä:

samat myöntyväisyyspolitiikan kannattajat, jotka vasta sanoivat, että Nato-jäsenyydelle ”ei ole tarvetta”, ovat viime ajat sanoneet, että nyt on niin jännitteinen aika, ettei voi liittyä. Ilmeisesti heidän ajattelussaan tarve lopulta tuli – ja mahdollisuus samalla meni.

lauantaina, lokakuuta 15, 2016

Venäjän toimintatavoista

Venäjän tutkimuksen lehtori Arto Luukkanen analysoi erittäin terävästi Venäjää. Luukkasen analyysi eroaa kirkkaasti Aleksanteri-instituutin eli - Wille Rydmannia mukaellen - Venäjän tekojen parhain päin selittelyn laitoksen tutkimusjohtajan taistolaiskommunisti Markku Kangaspuron "tutkimuksista".
"Venäjän innokkuus haastaa länsi johtuu taas siitä, että Venäjän johto aikoo ulosmitata kaiken mahdollisen geopoliittisen hyödyn lännen rauhallisuudesta. Presidentti Putin näyttää saaneen vaikutelman, jonka mukaan lännen johtajat kärsivät jonkinlaisesta “psykologisesta vammasta”, joka estää heitä toimimasta päättäväisesti."
"Venäjän julmuus ei ole vahinko. Siviilien murskaamisen tarkoituksena on lähettää alueen ihmisille viesti siitä, että heitä odottaa armoton kohtalo mikäli he eivät alistu. Myös Tšetšenian kokemukset vaikuttavat; maan armeija oppi kantapään kautta, että vihamielinen siviiliväestö on murskattava mahdollisimman raa’asti ja brutaalisti. Tällöin varsinainen miehittäminen voi onnistua vähin omin uhrein. Lähi-idän perinteiden mukaisesti valtion voimankäytön on oltava mahdollisimman näyttävää ja arkailematonta. Silloin se saa kunnioitusta. Ihmisten on kuoltava, että Venäjä rakentaa omaa suurvalta-asemaansa Lähi-idässä"
Suomen saamat viestit ovat olleet vielä aika lieviä. On loukattu ilmatilaa, on harjoitettu vihamielistä propagandaa Suomea vastaan, on lähetetty pakolaisia Suomeen painostustarkoituksessa ja kustannettu MV-lehden kaltaisia quisling-toimijoita. Suomalainen kusee toki housuunsa paljon helpommin kuin tsetseeni tai sunniarabi, joten keinotkin voivat olla lievemmät.
Mutta arsenaalissa Venäjällä on paljon pahempiakin keinoja. Ex-suurlähettiläs Himasta lainatakseni meidän kaikkien on syytä olla erittäin huolissaan Venäjän suhteen. Suomella on käytännössä kaksi mahdollisuutta a) alistua Venäjän tahtoon aina kun Venäjä painostaa Suomea tai b) hakeutua Natoon. Välitila eli aidalla istuminen on erittäin vaarallista. Olemme Venäjän jatkuvien ilmatilaloukkausten ja jatkossa ehkä jopa väkivaltaisten manööverien kohteena.
"Venäjän omaksuma ”kaikki tai ei mitään” asenne johtuu myös siitä, että maan taloudellinen tilanne on muuttumassa vaikeasta epätoivoiseksi. Kuten venäläinen uutissivusto Slon on todennut, Venäjän valtion epätasapainoinen budjetti ja armeijan menojen salailu kertoo siitä, että sotiin kuluvien menoja määrä on nopeassa nousussa."
Venäjän on sanottu olevan heikko ja siksi suht vaaraton. Asia on päinvastoin - Venäjä on vaarallinen, koska se on taloudellisesti hyvin heikko ja sillä on lisäksi ydinase. Venäjä on iso Pohjois-Korea.
Putinin kannatus perustuu lupaukseen tehdä Venäjästä uudelleen suuri. Venäjän nykyhallinto romahtaa varmasti jossain vaiheessa mutta romahtaako samassa tuoksinassa myös vaikkapa turvatakuita vailla oleva Suomi.

keskiviikkona, lokakuuta 05, 2016

Keskenään riitelyn tasapainotila

Suomi on talouspolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa ajautunut tilanteeseen, missä uudistuksia ei tapahdu, mutta kovasti ollaan kaikesta eri mieltä. Natoon ei mennä, vaikka on täysin ilmeistä, että Venäjä on uhka. Talouden dynamiikkaa ei lisätä, vaikka on selvää, että hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa.

Yksittäisen kansalaisen on aika ymmärtää, että tällä kansalla ei ole tällä hetkellä halua elää eikä uudistua. Surullista, mutta kannattaa hyväksyä.

Parasta mitä tässä tapauksessa voi tehdä on äänestää jaloillaan. Se on henkilökohtaisella tasolla paras ratkaisu, mutta se viestittää myös päättäjille että tämä maa on menossa sellaiseen suuntaan että toivoa ei näytä olevan.

Viimeksi ex-presidentti Ahtisaari totesi asian selvästi.

1. Suomen olisi Ahtisaaren mukaan hakeuduttava Natoon. Ongelma on, että näin ei enemmistön kannan takia tule varmasti tapahtumaan. Enemmistölle on tärkeämpää vittuilla "Nato-kiimaisille" kuin ajaa isänmaan asia. Toisaalta voi olla että Nato-jäsenyyden kanssa on Halosen yms. takia kuhnailtu jo niin kauan, että Natoon ei enää Venäjän painostuksesta uskalleta mennä. Vielä suurempi syy äänestää jaloillaan.

2. Ay-liike ja SDP etunenässä on eduskuntavaalien tuloksen maksimoinnin takia ajamassa taloutta alas vastustamalla kaikkia uudistuksia. Kansan enemmistölle on tärkeämpää saada olla katkera työnantajille ja Kokoomukselle kuin ajaa isänmaan asiaa.

On ajauduttu keskinäisen riitelyn tasapainotilaan. Tasapainotila on suht stabiili eikä murru kuin romahduksen kautta. Keskinäinen riitelyn tasapainotila on Suomelle kuin tyttöjen sukuelinten silpominen joissain toisissa kulttuureissa. Senegal onnistui sen tasapainotilan mielenkiintoisesti murtamaan. Suomikin ehkä joskus pitkän ajan päästä siinä onnistuu.

Yksilön osallistuminen riitelyyn ei juuri edistä isänmaan asiaa. Omat nuoret kannattaa ainakin vaihto-oppilasvuosien tms. kautta vieraannuttaa Suomesta ja saada maasta pois. Se on riitelijöidenkin etu lopputulemassa. Jonkun on osoitettava riitelyn kylväjille, mihin toiminta maata vie.

Erityinen ongelma Suomessa on konsensus-instituutio eli Soininvaaran vetokratiaksi kutsuma instituutio. Mitään ei saada aikaan kuin yhdessä sopimalla ja sopimiseen ei ole halua. Tällaista instituutiohan ei USA:ssa, Britannniassa eikä Ruotsissa ole.

lauantaina, syyskuuta 17, 2016

Menneisyyden haikailusta menneisyyden rekonstruointiin

Venäjän uhan takia suomalaiset ovat jakautuneet taas kahteen ryhmään:

1. SDP ja Kepu ovat Venäjän uhan alla vaatineet perinteistä myöntyvyyspolitiikkaa eli suomettuneisuutta. Sanoja myöntyvyys tai suomettuminen ei tietenkään käytetä vaan asia ilmaistaan epäsuoralla tavalla.

Esimerkiksi Keskustan presidenttehdokas Vanhanen on vaatinut, että sotaharjoituksia USA:n kanssa vähennetään, koska harjoitukset kiristävät tilannetta Itämerellä ja ärsyttävät Venäjää. Vanhanen ohittaa sen seikan, että Suomi harjoittelee USA:n kanssa vain ja ainoastaan Venäjän uhan takia. Reaktiona Venäjän uhkaan.

Rinteen ja Anttilan mielestä taas Venäjän uhasta ei pidä puhua tai sitä ei pidä liioitella. Venäjän tutkimuksen on oltava poliittisesti korrektia eikä niinkään pyrittävä totuuteen.

2. Toinen puoli vaatii Nato-jäsenyyttä, jotta Suomi saisi Naton viidennen artiklan mukaiset turvatakuut.
Myöntyvyysmiehiä kritisoidaan usein menneisyyteen haikailusta ja todetaan, että emme elä 70-lukua vaan maailma on muuttunut.

Jako kahtia on samantapainen kuin kuin aiemminkin Suomen jouduttua yksin Venäjän uhkaamaksi.

1. Sortokauden aikan osa suomalaista (suomettarelaiset eli myöntyvyysmiehet) vaativat hyvin varovaista myöntyvyyspolitiikkaa ajatuksella, että mikäli Suomi antaa periksi joissain asioissa, edes jotain voidaan pelastaa. Taivutaan mutta ei taituta.

2. Ns. perustuslailliset (eli passiivisen vastarinnan kannattajat) taas vaativat, että perustuslaillisista oikeuksista, jotka keisari oli hallitsijan valalla taannut, on pidettävä kiinni ja venäläisille ei pidä antaa periksi. Myöntyvyys johtaa moraaliseen mädännäisyyteen ja kansan olemassaolon murenemiseen sitä kautta. (Paasikivikin totesi tämän riskin vielä presidenttikaudellaan ryhtyessään edistämään myöntyvyyspolitiikka hävityn sodan tilanteessa.) Mitään takeita myönnytysten hyödystä ei muutenkaan ole.

Molemmilla puolilla oli rationaalisia, asioita syvällisesti miettineitä ja rehellisiä ihmisiä. Vaikeaan tilanteeseen ei ollut helppoa löytää varmaa ratkaisua. Itsenäisyyden myötä perustuslaillinen linja voitti ja kaikki sotien väliset presidentit olivat perustuslaillisia. Tilanne kääntyi sodan jälkeen ja sortokauden ajan myöntyvyyspoliitikko Paasikivi valittiin presidentiksi. Kekkonen ja Koivisto edistivät samaa politiikka. Halosen aikana siirryttiin myöntyvyydestä osin puhdasoppiseen quislingilaisuuteen osin naiviin uhan kieltämiseen.

Tilanne on nytkin hieman samanlainen kuin sortokauden aikana - on olemassa Venäjän uhka ja kaksi tapaa lähestyä ongelmaa. Yhdellä huomattavalla erolla kuitenkin:

Suomi ei ole joutunut tähän tilanteeseen omaa syyttään kuten vuonna 1899 vaan siksi, että Keskusta ja SDP ovat ajaneet Suomen tähän tilanteeseen. Päinvastoin kuin jotkut länsimieliset väittävät kepulaiset ja SDP eivät vain haikaile menneisyyteen (="70-luvulle, jota ei enää ole"), vaan he ovat koko 2000-luvun tahallaan (hyötyäkseen poliittisesti) tai tahattomasti (typeryyttään) ajaneet turvatakuiden torppauksella Suomea tilanteeseen, mikä muistuttaa yhä enemmän 70-lukua. Olemme yksin Venäjän uhan alla, mutta vain siksi että olemme itse torjuneet turvatakuut. Turvatakuiden torppaamista on julkisuudessa perusteltu milloin milläkin tekosyyllä - maailman muuttumisella ja Venäjän uhan loppumisella - milloin Naton pahuudella.

Menneisyyden haikailun sijasta SDP ja Kepu ovat primääristi rekonstruoineet menneisyyttä.

Nyt Kekusta ja SDP siis vaativat myöntyvyyspolitiikkaa pelastaakseen Suomen uhkaavasta tilanteesta, jonka ovat itse aiheuttaneet. Poliittisessa kisassa myöntyvyyden ja länsimielisyyden välillä ei ole kyse rehellisestä mielipiteiden kilpailusta, vaan siitä että toinen osapuoli on tietoisella politiikalla luonut tilanteen, missä heidän kannattamansa poliittinen linja saattaa kuullostaa houkuttelevalta.

Suomettumista eli Venäjän edessä matelua mainostetaan nyt realismiksi.

Peli on ollut häikäilemätöntä. Myöntyvyyspuoli on osoittanut olevansa valmis vaikka Suomen itsenäisyyden vaarantamiseen maanpetoksellisella toiminnalla taatakseen oman linjansa voiton.

Vihreiden Ville Niinistökin totesi muuten asiallisessa artikkelissaan, jossa tuomitsi muiden puolueiden suomettumisen, että Natoon haikailu ei nyt ole vakautta lisäävää. Niinistössä ei ollut kuitenkaan munaa vastata kysymykseen:

Olisiko Vihreiden siis pitänyt olla ajamassa Suomea Natoon silloin, kun se olisi ollut mahdollista [, eikä osallistua Keskustan ja SDP:n kanssa 70-luvun rekonstruointiin].