tiistaina, maaliskuuta 11, 2014

Euroopan dekadenssi on Venäjän etu

On ollut hämmentävää viimeiset 20 vuotta kuunnella puhetta, että Venäjä ei ole enää riski Euroopalle. Että Nato-jäsenyydelle ei ole mitään tarvetta.

On ollut hämmentävää kunnella, miten me vanhempi sukupolvi olemme olleet "ennakkoluuloisia" Venäjää kohtaan. Tai eivät kaikki tietysti ole olleet "ennakkoluuloisia" Venäjää kohtaan. Suuren kansan suosion aikoinaan saanut Tarja Halonen on antanut kansan ymmärtää, että Venäjä ei ole enää uhka Suomelle.

Asenteet alkavat kuitenkin onneksi muuttua. 80-luvulla syntynyt toimittaja Jussi Pullinen kirjoittaa HS:ssä:

Ei ole miellyttävä tunne tajuta kasvaneensa aikuiseksi maailmanpoliittisessa pumpulissa. Me 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet emme koskaan ehtineet kunnolla pelätä ydinsotaa. Vähän vanhempia peloteltiin Mad Max -tulevaisuudella, jossa K-kauppojen raunioissa kylän miehet taistelevat säilykelihasta metsästyshaulikoilla. 

 Ei meitä: 90-luvulla ydinaseita lähinnä purettiin, suunnattiin suurkaupunkien sijasta merelle ja yritettiin unohtaa koko nolo kauhun tasapaino. Meille rajantakainen suurkaupunki ei koskaan ollut uhkien Leningrad vaan Pietari, hyvien juhlien ja nousevan luovan luokan eurooppalainen kaupunki.

... Ukrainan kriisi on muuttanut kaiken tämän. Presidentti Vladimir Putinin ajama Krimin venäläismiehitys on vanhan ajan suurvaltapolitiikkaa puhtaimmillaan: Kansainvälisissä lehdissä puhutaan taas avoimesti etupiireistä, suurvaltojen geopoliittisista strategioista ja rajojen piirtämisestä uusiksi.

Tätä puhetta 80-luvun jälkeen syntyneet eivät juuri ole kuulleet.

Olen viime aikoina lukenut Christopher Clarkin viime keväänä ilmestynyttä ensimmäisen maailmansodan historiaa. Sleepwalkers-kirjassa Clark kuvaa kuukausi kuukaudelta ja lopulta minuutti minuutilta, kuinka oman aikansa suurvallat liukuivat suursotaan.

Etupiirikilpailu, salamurhia suunnitelleiden radikaalien terroristiverkostot ja hiipuvien ja nousevien suurvaltojen jännitteet loivat sopan, jonka keskellä sotaan kuljettiin vääjäämättä kuin unessa. Kirjaa lukiessa on karmivaa huomata, kuinka samat ainekset sopassa taas pyörivät.
Internetin ja globaalin talouden sukupolville maailmanpolitiikka ei ole Irakin ja Afganistanin katastrofeista huolimatta ollut kylmää reaalipolitiikkaa, vaan monimutkaista erilaisten idealismien taistelua.

Vladimir Putin on onnistunut hälventämään tämän harhakuvan: Juuri nyt näyttää uhkaavasti siltä, että meidän Eurooppamme on taas ajautumassa aikaan, jossa rajoja siirrellään kylmän viileän valtapelin varjolla.

Pumpuli on poissa, mutta toivottavasti me emme ole unessa.

Jos minun sukupolveni (ja varsinkin hiukan vielä vanhemmat suuret ikäluokat) ovat eläneet taloudellisessa pumpulissa, nuorempi sukupolvi on elänyt turvallisuuspoliittisessa pumpulissa.

Sofi Oksanen on todennut, että on riski että ei vain Suomi palaa suomettumisen aikaan vaan myös Eurooppa suomettuu. Putinin päämääränä ei ole sota vaan saada eurooppalaiset poliitikot pelottelulla ja taloudellisilla insentiiveillä taipumaan harjoittamaan Venäjän edun mukaista politiikkaa.

Puolan pääministeri Donald Tusk onkin jo lausunut, että Saksan riippuvuus Venäjän kaasusta on riski koko Euroopan turvallisuudelle. Komsomolkaya Pravda runoili saksalaisten ja muiden eurooppalaisten kaasuriippuvuudelle jo vuonna 2007:

"Ne kaasukuutiosta äitinsä myyvät."

New York Timesin kolmunisti Ben Yudah väittää, että Lontoon finanssikeskuksesta on tullut korruptoitunut Venäjän oligarkien rahanpesu-piste. Venäjän korruptio ja venäläinen raha on tehnyt britti-pankkiireista heistäkin eräänlaisia oligarkkeja. Brittipankkiirit elelevät mukavasti oligarkien varastamilla rahoilla hyötyen lisäksi Britannian halvoista työvoimakustannuksista, jotka perustuvat valtavien maahanmuuttajajoukkojen pitämiseen alhaisella palkalla.

England’s establishment is not what it was; the old imperial elite has become crude and mercenary. On Monday, a British civil servant was photographed arriving in Downing Street for a national security council meeting with an open document in his hand. We could read for ourselves lines from a confidential report on how Prime Minister David Cameron’s government should respond to the Crimea crisis. It recommended that Britain should “not support, for now, trade sanctions,” nor should it “close London’s financial center to Russians.”

...The White House has imposed visa restrictions on some Russian officials, and President Obama has issued an executive order enabling further sanctions. But Britain has already undermined any unified action by putting profit first. Englantilaisilla ja saksalaisilla äitinsä myyjillä on tarve estää USA:n ja Puolan ajamat Venäjä-pakotteet.

Britain is ready to betray the United States to protect the City of London’s hold on dirty Russian 
money. And forget about Ukraine.

Britain, open for business, no longer has a “mission.” Any moralizing remnant of the British Empire is gone; it has turned back to the pirate England of Sir Walter Raleigh. Britain’s ruling class has decayed to the point where its first priority is protecting its cut of Russian money — even as Russian armored personnel carriers rumble around the streets of Sevastopol. But the establishment understands that, in the 21st century, what matters are banks, not tanks.

No aika näyttää miten tässä käy. Ukrainan tapahtumat eivät puolustusministeri Carl Haglundin mukaan lyhyellä tähtäimellä ole uhka edes Suomelle. Olen samaa mieltä. Ei lyhyellä tähtäimellä. Mutta keskipitkällä tähtäimellä kylmän sodan uusi alkaminen on Suomelle ja muulle Itä-Euroopalle myös turvallisuusongelma.

Saksan ydinvoimapäätös oli sekä ekologisesti, taloudellisesti että turvallisuuspoliittisesti katastrofi. No kaukana Venäjän rajasta elelevien ranskalaisten, saksalaisten ja brittien on helppo olla dekadentteja. Ei Venäjä heitä suoranaisesti uhkaa. Euroopan toivo onkin ehkä Venäjää paremmin ymmärtävissä entisen itäblokin maissa. Toisaalta niistäkin nuoriso muuttaa lännemmäksi ja maat tyhjenevät.

Eurooppa on uusi Rooma. Mutta kuten Roomakin ennen lopullista romahdustaan, Eurooppakin voi vielä nousta kerran voimiinsa. Se ei ehkä saavuta 1900-luvun alun Kauniin Ajan vireyttä, mutta kuitenkin jotain. Eurooppalaisen ihmisen pitäisi olla vähemmän kuluttaja ja hedonisti - enemmän sivistynyt ihminen ja sotilas.

Ei kommentteja: