Itärajalla on rauhallista - miksi?

Vihollinen ei ole kevään tultua ainakaan vielä lähettänyt "pakolaisia" Suomeen.

Todennäköinen selitys on se, että Venäjä odottaa käännytyslain loppuun käsittelyä eduskunnassa. Jos venäläinen nyt lähettäisi "pakolaisia", se olisi haitallista Venäjän edulle käännytyslain käsittelyssä. Suomalaisten huolestuneisuus kasvaisi voimakkaasti, käännytyslain kannatus nousisi ja vasemmistopoliitikkojen olisi vaikea vastustaa kansalaismielipidettä.

Käännytyslain torppaaminen on Venäjän prioriteetissa. Kun "pakolaisia" ei juuri nyt liiku, suomalaisten juristien ja eräiden vasemmistopoliitikkojen propaganda tyyliin "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan" (Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi) on tehokkaampaa. 

Mediassa voidaan jopa esittää että Venäjän hybridisota "pakolaisia" hyväksikäyttäen ei EHKÄ ole enää merkittävä ongelma. Ylen Venäjän toimittaja Heikki Heiskanen mm. esitti TV:ssä tällaista epämääräisesti viitaten vihollisen kansalaisten "kiristyneeseen asenteeseen" maahanmuuttajia kohtaan ja venäläisviranomaisten "kiristyneisiin toimiin" rajalla. Ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin taktinen ja väliaikainen kiristys.

Jos lain kaataminen onnistuu, venäläisen etu on alkaa heti lähettää "pakolaisia" Suomeen. Tällöin Suomessa alkaa (täysin aiheesta) syyttely niitä vastaan, jotka kaatoivat lain. Syyttely rikkoo kansalaissopua, pahentaa polarisaatiota ja lain kaataminen aiheuttaa rankkaa katkeruutta niitä kohtaan jotka lain kaatoivat.

Vihollinen hyötyy siis kahta kautta jos laki kaatuu. Suomessa polarisaatio vahvistuu ja toisaalta hybridivaikuttaminen "pakolaisia" hyväksi käyttäen helpottuu.

Rajalaki ja ihmisoikeudet - Jukka Korpela kirjoittaa asiasta Kanavassa

Päivi Räsäsestä voi olla montaa mieltä mutta ainakaan hän ei ole väittänyt että Suomen pitää kääntää toinen poskensa Venäjälle koska Vuorisaarna velvoittaa meitä.

Liittyen rajalakiin Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi sen sijaan toteaa: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi ja korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen vetävät samaa virttä.

Historian professori Jukka Korpela kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (sivu 6 eteenpäin) siitä historiallisesta prosessista miten ihmisoikeusretoriikka on nostettu kaiken yläpuolelle. Nämä ihmiset puhuvat Korpelan mukaan aiheellisesti oikeuslaitoksen itsenäisyydestä, mutta ovat osa 60-luvulla alkanutta tiettyä poliittista ajattelua joka siis asettaa ihmisoikeussopimukset Suomen kansan edun edelle ja olettaa nämä sopimukset jollain lailla ikuisiksi ja historian viimeisiksi sanoiksi joita ei voi muuttaa. Tekee asioista pyhiä siinä mielessä, että Suomen kansan suvereniteetti niiden osalta on päättynyt.

Kuusiniemi toteaa mm.:

"jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus.""

Korpela kirjoittaa:

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi arvosteli ylituomaripäivillä 7.12.2023 ja Ylen haastattelussa 29.12.2023 sitä, kuinka vaarallista on, kun poliitikot hyökätessään laillisuusvalvojaa vastaan horjuttavat yhteiskunnan perustuksena olevaa vallan kolmijako-oppia. Häntä pelotti, että poliittinen valta alistaa tuomioistuimet kuten Itä-Euroopassa. Huoli on oikeutettu.

Ongelmallisempi on väite, ettei oikeusvaltiossa voi säätää ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavia lakeja. Se sisältää ajatuksen, että olisi jokin eduskuntaa korkeampi lainsäätäjä. Oikeustieteellisissä teksteissä käsitellään usein asioita ajattomuudessa. ...

Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena?

Korpela on taas aivan erinomainen niin kuin kirjassaan Muinais-Venäjän myytti. Hänen hiukan monimutkainen kertomuksensa päättyy konkluusioon:

Näin ollaankin alkuperäisen kysymyksen äärellä. Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

Kyse ei ole vain teoreettisesta saivartelusta eikä valtion suvereniteetin kultista vaan kirjoituksen alun historiallisesta kontekstista. Kun maailma muuttuu, pitää sääntöjen seurata kehitystä. Yhteiskunnallinen ja moraalifilosofinen kehitys, joka johti perusoikeuksien muuttumiseen laeiksi ei ollut väärä kehitys. Ongelma on pitää tätä kehityksen päätepisteenä ja lopettaa historia. Tuorin sanoin "voimassa oleva oikeus on vain pysäytyskuva keskustelusta, johon oikeudelliset toimijat tuottavat jatkuvasti uusia puheenvuoroja".

Onko oikeusvaltio vaarassa?

Oikeusvaltion väitetään mahdollisesti olevan vaarassa Suomessakin. Oikeuslaitoksen riippumattomuutta pitää siksi vahvistaa korkeimman oikeuden presidentin Tatu Leppäsen mukaan. Leppäsen mukaan pitää varautua ongelmiin ajoissa, mikä tietysti on totta.

Oma ei-asiantuntijan käsitykseni on kuitenkin, että oikeusvaltion stabiilisuutta Suomessa ei realistisesti vaaranna ainakaan tällä hetkellä muu kuin se, jos oikeusvaltio on kykenemätön saamaan itärajaa suljetuksi. Jos oikeusoppineet selittävät että Suomi ei voi sulkea itärajaansa koska kansainväliset ihmisoikeussopimukset estävät sen, monet suomalaiset varmasti ajattelevat, että on parempi luopua oikeusvaltiosta kuin oikeudesta sulkea itäraja.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi väittää että ihmisoikeussopimukset jyräävät jopa Suomen perustuslain.

"KHO:n Kuusiniemi muistuttaa, että jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus."

Kuusiniemi vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion tällaisilla puheillaan.

Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi väitti jopa:”Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan".

Ollaan pragmaattisia. Ihmisoikeussopimuksia - tai suomalaisia ihmisoikeusjuristeja - ei kannata ottaa liian vakavasti. Hallituksen rajalaki tehdään perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Jos se rikkoo jotain kansainvälistä sopimusta, se on tehty rehellisesti, tietoisesti ja avoimesti. Tarkoitus ei ole provosoida vaan edistää ensi sijassa maan etua. Jos Pirjatanniemi olisi oikeassa, Suomen pitäisi tietysti irtisanoa kaikki ihmisoikeussopimuksensa.

Onko työhön kulunut aika ihmiseltä pois (eli negatiivista utiliteettia)?

Kun tutustuu taloustieteeseen tai sen soveltajien puheisiin tavallaan "ulkopuolisena" (mutta 35v yksityisessä yrityksessä toimineena), yksi hämmentävimmistä asioista on seuraava:

Ihminen toimii uusklassisen taloustieteen Homo Economicus -oletuksen mukaan omien preferenssien mukaisesti jotka preferenssit voivat olla periaatteessa mitä tahansa. Taloustieteilijät eivät ole kovin kiinnostuneita siitä miten preferenssit muodostuvat. Preferenssit ovat käytännössä yksilökohtaisia.

Sitten "varmana tietona" kuitenkin esitetään mm. että koska työhön kulunut aika on ihmiseltä pois (negatiivista utiliteettia) ja raha (tai se mitä sillä saadaan) on positiivista utiliteettia, niin mitä nopeammin ihminen tekee rahaa ja jää sitten elämään koroillaan, sitä korkeampi hänen hyvinvointinsa on. Preferenssit eivät sitten käytännössä olekaan mitä tahansa.

Oma työkokemukseen yms. perustunut ihmettely alkaa sitten kuitenkin aueta kun lukee joitain fiksumpia taloustieteilijöitä:

Paul Collier toteaa kirjassaan "Greed is Dead": Initially, rational choice meant no more than consistency in the application of these preferences – if I choose the steak au poivre at my favourite restaurant today, I will choose it again if I return next week. Consistency allows for the possibility of altruism, albeit somewhat fatuously: thus my utility is being maximized by the warm feeling engendered by my generosity. Indeed, since this argument can account for more or less any behaviour, it has little content: even if I choose a different dish at the restaurant, it must be because I have a taste for variety; if I do not send another cheque to the charity, we just learn more about my preferences – specifically, the diminishing marginal returns to my generosity. ... the claim that what I have done must maximize my utility, otherwise I wouldn’t have done it, lacks power to explain what I have done, far less predict what I might do. And so, in practical application, utility maximization came to mean something more specific: that people respond to financial incentives. Enter possessive individualism: Economic Man was greedy and selfish. And lazy. Effort reduced his utility.

Ha-Joon Chang kirjassaan Economics, the User's manual toteaa: Economists working in the individualist tradition do not ask where individual preferences come from. They treat them as the ultimate data, generated from within 'sovereign' individuals. The idea is best summarized in the maxim 'De gustibus non est disputandum' ("Taste is not a matter of dispute'). Yet our preferences are strongly formed by our social environment - family, neighbourhood, schooling, social class and so on. Coming from different backgrounds, you don't just consume different things but you get to want different things. This process of socialization means that we cannot really treat individuals as atoms separable from each other. Individuals are - if we use a fancy term - 'embedded' in their societies. If individuals are products of society, Margaret Thatcher was seriously wrong when she famously (or infamously) said, 'There is no such thing as society. There are individual men and women, and there are families.' There cannot be such a thing as an individual without society.

Samuel Bowles kirjassaan The cooperative animal kertoo millaisia preferenssejä meillä on. Materiaalisten preferenssien lisäksi meillä on sosiaalisia preferenssejä, jotka eivät ole yksilön itsensä valitsemia tai joskus edes sosiaalisesti yhteisössä oppimia, vaan geneettisesti määräytyneitä.

Alkuperäinen alun ihmettelyni alkaakin avautua:

Työ ei ole läheskään kaikille ihmisille negatiivinen utiliteetti, vaan työ luo ihmiselle merkitystä, identiteettiä ja antaa älyllisiä haasteita. Työyhteisö on usein ihmisen oleellisimpia sosiaalisia yhteisöjä - se miten työtoverit arvostavat hänen kontribuutiotaan on usein hänen merkittävimpiä motiivejaan - mm. huonosta työsuorituksesta seuraavan häpeän välttäminen.

Insinööri tuotekehitysprojektissa ei toimi vain palkkaansa maksimoiden vaan ensi sijassa aivan muista motiiveista. Kun kapitalisti antaa hänelle jonkun taloudellisen bonuksen, hän ei välttämättä siitä suuresti innostu.

Myyntimies toimii enemmän taloustieteen Economic Man -oletuksen mukaisesti. Hänet on myös sosiaalistettu toimimaan niin että bonus isosta kaupasta lämmittää sydäntä eikä vain nosta materiaalista tulosta.

Sota ja altruismi

Olen kirjoittanut referaatin taloustieteilijöiden Samuel Bowles ja Herbert Gintis kirjasta The Cooperative Species.

Perustavanlaatuisin havainto on, että varhainen ihminen ajautui ekologiseen lokeroon (nicheen), missä hän metsästi suurriistaa pienehkössä yhteisössä ja valtasi resursseja toisilta ihmisyhteisöiltä väkivaltaisesti. Siinä missä gasellit ja gepardit kehittyivät kilpailussa toisiaan vastaan, ihmiset kehittyivät pitkälti väkivaltaisessa kilpailussa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä suurin osa kilpailusta oli kilpailua ihmisyhteisöjen välillä. Tehottoman yhteisön jäsen – erityisesti mies mutta usein myös nainen ja lapsi – kuoli yhdessä muiden saman yhteisön jäsenten kanssa pitkälti henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippumatta.

... Metsästäjä-keräilijöillä ja paimentolaisilla miesten tavallisin kuolinsyy on sota – 40% miehistä kuolee yhteisöjen välisissä sodissa.

Yhteisöllisyys edellytti yhteistyötä jäsenten kesken ja sitä, että osa yhteisöstä oli valmis vaarantamaan henkensä muiden hyväksi. Yhteisön oli kyettävä minimoimaan se, että vapaamatkustajat käyttävät altruisteja hyväkseen. Ihmisen innovaatiokyky mahdollisti kokeilun erilaisilla käytännön tavoilla (instituutioilla) järjestää yhteisöjen sisäinen toiminta. Saaliin jaon ja yksiavioisuuden (monogamian) kaltaiset instituutiot olivat erityisen tehokkaita järjestäytymistapoja.

... normien rikkojia myös rankaistiin. Ihmisyhteisöillä oli taipumus innovoida normeja, mutta kun tietystä normista oli tullut vallitseva, sitä ylläpidettiin rankaisemalla. Kitsaita ja laiskoja yhteisön jäseniä, vapaamatkustajia ja egoisteja pilkattiin aluksi päin naamaa, mutta lopulta joukko miehiä ja / tai naisia sopi yhdessä koordinoidusti rangaistuksesta ja sen täytäntöönpanosta. Antropologi Christopher Boehm kertoo kirjassaan Hierarchy in the Forest, että koordinoitu rankaiseminen oli metsästäjä-keräilijöillä lähes universaalia. Vahvakin mies kyettiin ääritapauksessa tappamaan jousella tai karkottamaan yhteisöstä.

Koulukiusaajako uhri?

Kiusaaja on tosiaankin uhri mutta vain yhdessä suhteessa - nyky-yhteiskunta ei suostu AJOISSA reagoimaan kiusaamiseen tavalla joka sopeuttaa kiusaajan yhteisöön. Englanniksi "socialize". (Koska näin on, kiusaaja joutuu aikuisena joko vankilaan, kauppakorkeakouluun tai johtajaksi. Usein kai kaikkiin kolmeen 😏.) 

Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunta oli tässä suhteessa aivan ylivoimainen. Antropologi Christopher Boehm on tutkinut metsästäjä-keräilijöitä. Nämä eivät vain panneet kiusaajia kuriin vaan romuttivat yleisesti niidenkin haaveet jotka a) halusivat johtajiksi, b) halusivat monopolisoida yhteisön (band) naiset, c) olivat saitoja eivätkä jakaneet saalistaan muille teamin jäsenille niiden säääntöjen mukaan jotka siinä teamissä vallitsi tai d) eivät suostuneet koskaan kontribuoimaan teamin hankkeisiin kuten metsästykseen tai resurssien valtauksiin. 

Ensin näille "alfoille" hiukan naureskeltiin päin naamaa mutta jos ei auttanut suoritettiin ns. koordinoitu rankaisu. 

Boehm: "humans are innately disposed to form social dominance hierarchies similar to those of the African great apes, but that prehistoric hunter-gatherers, acting as moral communities, were largely able to neutralize such tendencies--just as extant hunter-gatherers do. The ethnographic basis for that hypothesis was that present-day foragers apply techniques of social control in suppressing both dominant leadership and undue competitiveness. . . In 1993 I published the principal results of my continuing survey of forager and tribal egalitarians. With respect to both the hunter-gathers and the tribesmen in my sample, the hypothesis was straightforward: such people are guided by a love of personal freedom. For that reason they manage to make egalitarianism happen, and do so in spite of human competitiveness--and in spite of innate human tendencies to dominance and submission that easily lead to the formation of social dominance hierarchies. People can arrest this process by reacting collectively, often preemptively, to curb individuals who show signs of wanting to dominate their fellows. Their reactions involve fear (of domination), angry defiance, and a collective commitment to dominate, which is based on a fear of being individually dominated. As potential subordinates, they are able to express dominance because they find collective security in a large, group-wide political coalition."

Kulttuurisota, kansallinen yhtenäisyys ja ideologia kansan kaviaarina

Minulle tuntematon Mikael Rauhalahti kirjoittaa Sarastuksessa kansankokonaisuus-blogin hengessä. 

Kun vertaa Suomen ja Yhdysvaltain vuoden 2024 presidentinvaalien ilmapiirejä, ei voi olla toteamatta: Suomi on yhteiskuntana paljon terveempi kuin Yhdysvallat. Suomessa kilpailuasetelmassa olivat muiden muassa Jussi Halla-aho ja Li Andersson, mutta ideologisista erimielisyyksistään huolimatta he kykenivät ottamaan toisistaan mittaa asiallisella tyylillä. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa loanheitto ja demonisointi ovat asioita, joilla voi saavuttaa hyvin vähän, ja selvästi politiikan laitojakin edustavat ovat vähitellen oivaltamassa sen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa suuri osa kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että presidentinvaaleissa on kysymys hyvän ja pahan välisestä lopunajan taistelusta. Politiikka ja etiikka ovat erottamattomasti sulautuneet yhteen, ja viholliset haetaan oman maan sisältä. Tilanne alkaa muistuttaa viidensadan vuoden takaista uskonpuhdistuksen repimää Saksaa, mutta ideologiat ovat ottaneet uskonnon paikan elämää suurempana kysymyksenä, jonka suhteen ei suostuta tekemään myönnytyksiä. Puolueet ja poliitikot ovat lähes luopuneet oman linjan ja tulevaisuusvision markkinoimisesta ja keskittyvät lokaamaan vastapuolta, koska sellainen viesti myy paremmin.

Sekä radikaaleille vallantavoittelijoille että politiikan penkkiurheilijoille ideologinen paatos on kaviaaria, käytännön ratkaisut kaurapuuroa. Ne yhdysvaltalaiset, jotka eivät halua ottaa osaa tähän kulttuurisotaan, eivät ryhmity käytännönläheiseksi keskilinjan puolueeksi, vaan jättävät äänestämättä. 

... hyvät ajat saavat pienet ongelmat tuntumaan suurilta. Hyvinvoinnin paraneminen ja entisaikojen ihmisoikeusaktivistien kaikkien tavoitteiden saavuttaminen ovat saaneet yhä triviaalimmat asiat nousemaan kiivaiden debattien aiheiksi, jotka jakavat kansalaisia eri leireihin. Viidenkymmenen vuoden takaiset vasemmistoradikaalit eivät olisi voineet kuvitellakaan, että heidän seuraajansa pitäisivät kolmannen sukupuolen virallistamista yhtenä keskeisimmistä ideologisista tavoitteista. He olivat yleisesti varsin amerikkalaisvastaisia ja olisivat epäilemättä olleet aika masentuneita, jos olisivat tienneet, että 2000-luvun Suomessa monet vasemmistolaiset imitoivat Yhdysvaltain kulttuurisotaa saadakseen jotain tekemistä hivelemään ideologista hermoa. Pankit ovat jääneet kansallistamatta ja työttömyys poistamatta, mutta uuden polven vasemmistoradikaalit ratkovat innolla sellaisiakin ongelmia, joita tuskin kukaan pitäisi ongelmina, jos niistä ei olisi sellaisia tekemällä tehty. 

Niin käy, kun henkilöillä, joille ideologia on elämän suuri intohimo, ei ole mitään järkevää tekemistä. Ihmisoikeusaktivismista on tullut lifestyleä, jossa aktivistien kokemus taistelusta ihmisoikeuksien puolesta vaikuttaa olevan tärkeämpi asia kuin itse ihmisoikeudet.

Jos kiinnosti, jatkakaa tästä.